Lupia , lakipykäliä ja etsintäsuunnitelmia

Pari päivää sitten putkahti Ruotsin puolustusvoimilta lupa viistokaiutukseen määritetyille alueille Haaparannan saaristoon. Nyt odotellaan sitten vielä Suomesta vastaavaa lupaa. Jotenkin näissä lupien hauissa on omituista se, että kukaan ei varsinaisesti kiellä viistokaiun käyttöä keneltäkään. Niitä saa käyttää ja asentaa kuka tahansa veneisiinsä samaantapaan kuin kaikuluotaimiakin, eikä niiden käyttöä kukaan valvo mihin tarkoitukseen niitä käytetään. Koordinoidussa hylkyjen etsinnässä kuitenkin lupien täytyy olla kunnossa, koska viranomaiset haluavat kontrolloida toimintaa mm. sotilaallisin perustein, mikä toisaalta on aivan ymmärrettävääkin. Tässäkin näkökulmassa on kuitenkin omituista se, että kuka tahansa voi katsoa julkisista merikartoista syvyyskäyrät jne. ja siten tehdä päätelmiä mm.pohjien muodoista.
Lainsäädäntö näyttäisi olevan tältä osin melkolailla samanlainen Ruotsin ja Suomen osalta . Ruotsin "lag om kulturminnen"on hiukan erilainen kuin suomessa merenpohjasta löydettävien esineiden kohdalta . Nämä katsotaan kuuluvaksi löytäjälle, mutta löytäjän on kuitenkin esitettävä ne ruotsin valtiolle lunastettavaksi laissa määritetyillä tavoilla . Muinaislöytöjä ovat esineet / hylyt joilta löydettäessä puuttuu omistaja ja jotka tavataan kiinteästä muinaisjäännöksestä tai sen luota sekä jotka liittyvät muinaisjäännökseen. Tällaiset löydöt tulevat suoraan lain perusteella valtion omaisuudeksi.
Näiden lakipykälien toimivuutta onkin testattu erilaisissa tuomioistuimissa viime vuosina löytöjä kohdattaessa. Tunnetuin näistä tapauksista Suomessa onkin varmaan Wrouw Marian tapaus, jonka Rauno Koivusaari löysi saaristomereltä v.1999, mutta se onkin pitkä tarina, johon ei nyt takerruta.
Eri maiden museovirastojen vaan tulisi käydä nyt avointa keskustelua siitä, miten näiden mittaamattoman arvokkaiden kulttuurihistoriallisten kohteiden tutkiminen suoritettaisiin. Käytännössä se on jo nyt laitesukellusharrastajien varassa, mutta kaikkien osapuolien pitäisi löytää keino sille, miten nämä löydöt parhaiten tuotaisiin esiin kaikelle kansalle. Rahastahan se on suurimmaksi osaksi kiinni. Vapaaehtoistyönä tapahtuvaa meriarkeologista toimintaa pitäisi tukea enemmän, koska sieltä ne voimavarat ja jopa säästötkin löytyvät.

Puitteet etsinnöille olisivat siis valmiit lupien, kaluston ja sukeltajien osalta. Ensimmäisinä etsintäkohteinamme tulee tietenkin olemaan lähdetietojen antamien haaksirikkotapausten tutkiminen. Vanhat sisääntuloväylät Tornio-Haaparanta saaristoon ovat merkittävässä osassa etsinnöissä. Saarien suojasatamat ja karikoiden ympäristöt . Ominaispiirteensä antaa etsinnöille se, että maannousema alueella on 1m. / 100v. , joten nykyiset luodot olivat salakareina purjelaiva-aikakauden huippuvuosina . Nämä ovat kirjoitusten mukaan aiheuttaneen lukuisia haaksirikkoja alueella. Oman hankaluutensa tuovat jokisuistot . Joet ovat muuttaneet virtausreittejään aikojen saatossa väylien varrella. Tornionjoen pääväyläkin kulki reilu pari sataa vuotta sitten aivan eri paikasta kuin nyt. Pääväylä kulki kaupungin länsipuolelta ja purjealukset rantautuivat nykyisen kauppakeskuksen alueella maihin. Jokisuistojen virtaukset ovat tuoneet humusta runsaasti perämeren pohjukkaan ja näkyvyys sukelluksilla on heikkoa maksimissaan n.3m luokkaa ja pimeys veden alla tulee jo neljässä metrissä kirkkaana kesäpäivänäkin . Sukellussuunnitelmat täytyy rakentaa osin luolasukellus turvallisuus ohjeilla, jotka määrittelevät varusteille ja sukeltajien taidoille vaatimuksia. Karkeana arviona voisi sanoa, ettei läheltä jokisuistoja löydy mitään ehjää kohdetta. ehkä saarien suojista tai osin mutaan vajonneita hylkyjä voi olla .
Tukkiuittojen aikakin vaati alueella veronsa hylkyjen muodossa. Hinaajat vetivät pitkiä tukkinippuja perässään kaukaisille sahoille .Hinaajat olivat matalakölisiä voimakkaita vetojuhtia tuohon hommaan. Vaarana hinaajille oli mm. ns. "rekyyli". Kun hinaaja siis veti valtavan pitkää tukkinippuketjua perässään se jossain vaiheessa joutui tekemään loivan kaarron. Tällöin meri saattoi näyttää voimansa. Aallot ja tuuli painoivat massallaan tukkinippuja, jonka seurauksena hinaajan veto ei enää riittänyt, silloin tämä "rekyyli", vastavoima veti sen pinnan alle. Tällaisia tapauksia tiedetään useampia lähialueeltamme.

Haaparannan Säiviksen lähellä sijaitsee hinaajan hylky uittojen aikakaudelta. Hinaaja "staffan" on melko hyvin säilynyt 35m. pitkä ja syvyyttäkään ei ole kuin 4m. Tämä hinaaja upposi 50-luvun lopulla talviaikaan saatuaan vuodon potkuriakselin kautta . Höyrykäyttöinen alus on alunperin toiminut tukholman saariston reittiliikenteessä 1900-luvun alkupuoliskolla , jonka jälkeen säivisläinen sahayrittäjä John Waltari osti sen ja muokkasi sitä hinaaja käyttötarkoitukseen .Alus on ollut normaalia hienompi hinaajaksi kokonsa ja koristelunsa puolesta, Sen kyljissä on vieläkin pyöreät laivaikkunat ja metalliset "koristekranssit" . Kansirakennelmat ovat hajonneet suurilta osin , mutta luultavasti tammesta tehty kansi on osin ehjä ja sen alla näkyvät myös höyrykattilat .Suuri potkuri ja peräsin ovat ehjinä . Kannelta löytyy keulasta ankkuripelit ja käymäkela . Ankkuriketju lähtee keulasta eteenpäin , mutta se vajoaa kauempana mutapohjaan , eikä sitä enää löytynyt. Runko aluksessa on vielä siis täysin ehjä ja pyöreä peräkansi kaiteineen ovat vielä paikallaan. Kohde on hyvä ja helppo harjoituspaikka myös sukeltajille, joita vaikkapa meriarkeologia kiinnostaa. Mittaamisten ja erilaisten huomioiden harjoittelua on helppo harjoitella tässä kohteessa .Ohessa vielä kuva "Staffanin" peräkannelta. Vähän suttuinen , mutta kaipa siitä jotain erottaa ? Nämä humuspitoiset vedet tuovat haastetta kuvaamiseen ja kalustoon .. siitäpä sitten tuonnenpana :)